Kaikki koiranjalostuksen historiasta – tästä artikkelista selviää muun muassa, millaisia koirat olivat ennen nykymuotoista koiranjalostusta ja koirarotuja, milloin ensimmäiset viitteet koiranjalostuksesta löydettiin ja miten koiranäyttelyt ja rotumääritelmät saivat alkunsa.
Tässä artikkelissa tutustumme koiranjalostuksen historiaan ja sen kehitysvaiheisiin aina esihistorialliselta aikakaudelta ensimmäisten koirajärjestöjen perustamiseen ja koiranäyttelyiden syntyyn saakka.
Kuunteletko mieluummin? Tutustu podcastiin!
Tämä artikkeli on lyhennetty versio kahdesta podcast-jaksosta, jossa käsitellään koiranjalostuksen historiaa. Tutustu podcastiin täällä.
Ensimmäiset viitteet koiranjalostuksesta
Koiranjalostuksen historian juuret ulottuvat aina esihistorialliselle aikakaudelle saakka. Tuohon aikaan ihmiset vasta asettuivat aloilleen ja perustivat ensimmäisiä pysyviä kyliä, eikä kirjoitustaitoakaan vielä ollut. Ihmiset alkoivat pitää erilaisia kotieläimiä, mukaan lukien koiria.
Esihistoriallisella aikakaudella ei vielä ollut ymmärrystä perinnöllisyydestä tai genetiikasta, saati sitten jalostuksesta. Kuitenkin noin 9500 vuotta sitten löytyneiden arktisten rekikoirien jäänteiden perusteella voitiin päätellä, että niillä oli geneettisiä eroavaisuuksia aikansa muihin koiriin ja susiin verrattuna. Näillä koirilla oli muun muassa parempi hapenottokyky ja kylmän kestävyys kuin muilla koirilla – näissä rekikoirissa oli siis tapahtunut jalostusta.
Ihminen valitsi pidettäväkseen koiria, joita oli helppo käsitellä ja myöhemmin pennutettavaksi koiria, jotka parhaiten toimi niissä tehtävissä joihin ihminen ne halusi. Näin tuhansien vuosien saatossa kehittyi erilaisia koiratyyppejä muun muassa metsästykseen, paimennukseen, vartiointiin ja seurakoiraksi.
Mielenkiintoista on, että eri käyttötarkoituksiin jalostuneita koiratyyppejä alkoi kehittyä eri puolilla maailmaa erillään toisistaan. Tämän seurauksena meillä on nykyään useita eri koirarotuja, joilla on sama käyttötarkoitus, mutta ne voivat näyttää, käyttäytyä ja toimia hyvinkin eri tavoin.
Käyttötarkoitus muovasi koirista erityyppisiä
Erilaisten koiratyyppien jalostuminen ja jalostaminen tähän tapaan käyttötarkoitus edellä jatkui aina 1800-luvun alkupuolelle. 1800-luvulla alettiin ymmärtää, että koirien ominaisuudet olivat ihmisen tarkoituksellisten valintojen tulosta. Alkoi kehittyä ensimmäisiä teorioita perinnöllisyydestä ja jalostuksen käytännöistä. Keskusteltiin muun muassa sukutaulujen merkityksestä ja siitä, miten tiettyjen ominaisuuksien periytyminen tapahtui.
Ensimmäiset sukutaulut laadittiin muun muassa englantilaisille greyhoundeille ja kettukoirille jo 1800-luvulla. Erityisesti englantilaisia kettukoiria jalostettiin jo tuohon aikaan varsin systemaattisesti. Kettukoirien jalostuksessa hyödynnettiin periaatteita ja käytäntöjä, jotka olivat tuttuja karjanjalostuksesta ja täysiveristen hevosten jalostuksesta.
1800-luvulla kennelit olivat suuria, parhaimmillaan satoja koiria käsittäviä tiloja. Kettukoiria jalostettiin paitsi yksittäisten kennelien sisällä valintajalostusta käyttäen, myös risteyttäen omia koiria muiden kenneleiden koirien kanssa. Omia koiria tarjottiin muille tiloille astutukseen, jotta linjoihin saatiin uutta verta ja ominaisuuksia, jotka omista linjoista saattoivat puuttua tai joita haluttiin vahvistaa, kuten esimerkiksi kestävyyttä tai parempia metsästysominaisuuksia.
1800-luvulla ei vielä puhuttu varsinaisesti koiraroduista – pikemminkin kyse oli erilaisista koiratyypeistä, joilla oli paljon vaihtelua niiden sisällä ja välillä.
Aluksi uskottiin, että sen sijaan että koirille jalostettaisiin tietty ulkomuoto, jotta ne olisivat tehokkaampia halutussa käyttötarkoituksessa, koiran ulkomuoto oli seurausta sen käyttötarkoituksesta. Esimerkiksi vinttikoiran tyyppiset koirat olivat siroja ja kevyitä, koska niiltä odotettiin nopeutta. Kasvattajat eivät kuitenkaan tarkoituksella valinneet siroja ja kevyitä koiria ulkomuodon perusteella, vaan tämä oli seurausta siitä, että jalostuksessa suosittiin aina vain nopeampia yksilöitä.
Ensimmäiset koirien tyyppijaottelut olivat hyvin karkeita, kuten jakamista käyttötarkoituksen perusteella metsästyskoiriin, vartiokoiriin, paimenkoiriin ja seurakoiriin. Näiden kategorioiden sisällä hyväksyttiin ja odotettiin vaihtelua – oli selvää, että esimerkiksi seurakoirissa saattoi olla eri värejä, erilaisia karvanlaatuja, hännän kantoja, korvien asentoja ja jopa kokoja. Pääpaino oli käyttötarkoituksessa ja se meni muiden ominaisuuksien edelle.
Koiria on jaoteltu eri tavoin läpi historian, mutta ajatus kaikkien eläinlajien jaottelusta voimistui 1800-luvulla teollistumisen ja muun muassa Darwinin evoluutioteorian myötä.
Darwinismin ja teollistumisen vaikutus koirarotujen kehittymiseen
Koiria on jaoteltu eri tavoin läpi historian, mutta ajatus kaikkien eläinlajien jaottelusta voimistui 1800-luvulla teollistumisen ja muun muassa Darwinin evoluutioteorian myötä.
Evoluutioteoria herätti ihmisten mielenkiinnon lajien määrittelyyn yleisesti – mitkä olivat ne kriteerit, jotka määrittelivät eläimestä oman lajinsa. Jokaiselle eläinlajille haluttiin oma kategoriansa, yleinen määritelmä ja nimi.
Ajan henkeen kuului myös tehokkuuden tavoittelu, joka loi kiihtyvän tarpeen kategorisoida ja standardisoida kirjaimellisesti kaikkea mahdollista, siis myös eläimiä.
Samanaikaisesti kapitalismin nousu lisäsi kiinnostusta erilaisten hyödykkeiden tuotteistamiseen, mikä näkyi myös koirarotujen brändäyksessä ja markkinoinnissa.
Tämä innostus näkyi myös eläinten kasvattajien keskuudessa, kun haluttiin kategorisoida eri variaatioita saman lajin sisällä. Ryhdyttiin siis kehittämään rotuja ja niiden määritelmiä.
Aiemmin saman lajin sisäisiä variaatioita kutsuttiin Englannissa eri termeillä, joilla ei ollut ideologista merkitystä. Näitä termejä olivat muun muassa ”race”, ”variety”, ”kind” ja ”type”.
Rodun käsite
”Rotu”-termin käyttö alkoi alun perin puhdasrotuisten karjan, siipikarjan ja hevosten yhteydessä, ja myöhemmin se levisi myös harraste- ja lemmikkieläimiin, kuten koiriin. Yhteisesti käyttöön otettu termi vahvisti osaltaan sen ajan ideologiaa, joka kehittyi perinnöllisyyden ja siten jalostuksen ympärille.
Rodun käsitteen tavoitteena oli tehdä eri koiratyypeistä ulkonäöllisesti selkeästi erottuvia. Käyttötarkoitus jäi toissijaiseksi, ja ajan mittaan sen merkitys väheni entisestään.
Rotujen ulkomuoto haluttiin yhdenmukaistaa ja käytännössä tämä tarkoitti pyrkimistä eroon kaikesta normaalista vaihtelusta koossa, värissä ja muissa ulkoisissa ominaisuuksissa rodun sisällä. Rotujen haluttiin myös erottuvan toisistaan mahdollisimman selvästi, jonka vuoksi roduille oli tyypillistä kehittää omia erikoispiirteitä, jotka usein olivat liioiteltuja.
Toisin sanoen, rodut olivat ikään kuin brändejä. Rodun design eli ulkomuoto ja nimi erottivat sen kilpailijoista. Tarinat myyvät, minkä vuoksi jokaiselle rodulle kehitettiin toinen toistaan houkuttelevampia syntytarinoita, joilla oli historiallisesti usein vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa.
Lisäksi rodun ostajille luvattiin hyvää, jopa puhdasta verta, ja samalla he saivat kokea tukevansa aikansa edistyksellistä ideologiaa.
Rotujen jaottelu kiihtyy
Ajan myötä rotujen jaottelu erilaisiin variantteihin vain voimistui. Usein rodun jakaminen useampiin variaatioihin oli seurausta rotuyhdistysten sisäisistä konflikteista. Mikäli kasvattajilla oli erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, miltä tietyn rodun tulisi näyttää, seurauksena saattoi olla rodun jakaminen useampaan eri rotuun. Monet nykyajan rodut ovat edelleen jaoteltu tällä tavoin esimerkiksi värin, turkinlaadun tai korvien asennon perusteella.
The Fancy – Maailman ensimmäinen koirajärjestö
Järjestäytynyt koiraharrastustoiminta alkoi jo ennen viktoriaanista aikaa työväen ja alemman keskiluokan keskuudessa. Yksi varhainen harrastusporukka oli pelkästään miehistä koostuva ryhmä, joka tunnettiin nimellä The Fancy. The Fancyn jäsenet olivat kiinnostuneet muun muassa veriurheilusta. Veriurheilulla (englanniksi “blood sport”) tarkoitetaan urheilua ja viihdettä, joihin liittyy verenvuodatusta.
Veriurheilulajeja, joissa koiria käytettiin, olivat muun muassa bullbaiting, badger baiting ja koiratappelut. Koiratappelut olivat tuttuja monille – kaksi koiraa asetettiin taistelemaan keskenään, ja voittajaksi selviytyi se koira, joka jäi eloon taistelun jälkeen. Bull baitingissa tavoitteena oli saada koirat hyökkäämään härän kimppuun. Koirat purivat härkää päähän, kaulaan ja raajoihin, kunnes härkä lopulta menehtyi vammoihinsa. Koiria usutettiin viihdetarkoituksessa myös muiden eläinten, kuten mäyrien ja karhujen, kimppuun. Vedonlyönti oli olennainen osa veriurheilua.
Ajan myötä ihmisten asenteet eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan muuttuivat, ja veriurheilulajeja vastustettiin yhä voimakkaammin. Vuonna 1835 Englannissa säädettiin eläinsuojelulaki, joka teki koiratappeluista ja monista muista veriurheilulajeista laittomia.
The Fancy kehitti tilalle uusia harrastuksia – muun muassa rotantappokilpailuja, joissa koira, joka tappoi eniten rottia annetussa ajassa, oli voittaja. Vedonlyönti ja uhkapelaaminen kuuluivat yhä merkittävänä osana The Fancyn toimintaa.
Koirien kauneuskilpailut
Myöhemmin rotantappokilpailuiden rinnalla alettiin järjestää myös koirien kauneuskilpailuja. Näissä kauneuskilpailuissa koiria arvioitiin ulkonäön perusteella, ja tapahtumien yhteydessä koiria myytiin, ostettiin ja järjestettiin astutuksia jalostuskoirien välillä. Kauneuskilpailuja järjestettiin säännöllisesti vuosikymmenten ajan.
1800-luvun puolivälissä Lontoossa oli jo useita fancy-klubeja, joista monet erikoistuivat pieniin spanielityyppisiin koiriin. Nämä klubit alkoivat saada suosiota myös ylempien yhteiskuntaluokkien ja jopa kuninkaallisten keskuudessa.
Koiranäyttelyiden synty
1800-luvun toiselle puoliskolle siirryttäessä The Fancyn järjestämistä koirien kauneuskilpailuista alettiin siirtyä kohti nykyisen muotoisia koiranäyttelyitä. Siirryttiin pienistä kaupunkien sisäisistä kilpailuista isoihin, kansallisiin tapahtumiin.
Koiranäyttelyt järjestettiin samalla ajatuksella kuin senaikaiset siipikarjan ja kyyhkyjen näyttelyt, jotka olivat olleet suosittuja jo vuosikymmenten ajan. Alunperin koiranäyttelyt järjestettiin muiden maatalouseläinten näyttelyiden yhteydessä.
Tuohon aikaan ajateltiin, että kilpailujen, kuten näyttelyiden avulla voitiin selvittää parhaat yksilöt. Parhaat yksilöt yhdistämällä taattiin kansallisten koirien kehitys. Ensimmäiset koiranäyttelyt järjestettiinkin juuri sen selvittämiseksi, mitkä koirat vastasivat ideaalia parhaiten ja miten tähän standardoituun ideaaliin kunkin rodun parissa päästäisiin. Oltiin siis oleellisten kysymysten äärellä – mikä teki esimerkiksi setteristä setterin tai bulldogista bulldogin?
Koiranäyttelyiden ongelmat
Koiranäyttelyt kohtasivat heti alkuunsa vastustusta ja ongelmia. Osa harrastajista oli huolissaan siitä painoarvosta, joka annettiin koiran rakenteelle ja ulkomuodolle ilman käyttöominaisuuksien huomioon ottamista.
Myös tuomarit saivat kritiikkiä osakseen. Heidän asiantuntemustaan ja puolueettomuuttaan kyseenalaistettiin jatkuvasti ja korruptio oli näyttelyissä iso ongelma.
Yleisön keskuudessa suuri kysymysmerkki tuntui olevan se, että mikä koiranäyttelyiden hyöty koirien parantamisessa varsinaisesti oli, ja että oliko näyttelyistä todella parantamaan koirien tasoa vai tulisiko se peräti vain huonontamaan sitä.
Kritiikkiä koirien ulkomuodosta koiranäyttelyissä
Näyttelyissä palkittujen koirien ulkomuotoa ja piirteitä kritisoitiin usein. Esimerkiksi vihikoirien korvia kuvattiin liian pitkiksi, huulia roikkuviksi ja silmäluomia löysiksi. Bulldoggien ulkomuotoa kritisoitiin lyhyiden kuonojen ja ylikorostuneiden alaleukojen osalta.
Yleisö oli huolissaan siitä, miten rotujen sisäiset trendit vaikuttivat rotujen ulkomuotoon ja siitä, että sen sijaan että näyttelytuomarit olisivat vastustaneet näitä trendejä, he antoivat niille periksi tai jopa kannustivat niiden luomiseen.
Tuomaroinnin haasteet
Näyttelytuomareilla ei ollut yhdenmukaista käsitystä siitä, millaisen koiran pitäisi olla voittaja. Monesti tuomarin päätöksiin saattoi vaikuttaa myös tieto arvosteltavan koiran verilinjoista tai sen aikaisemmista saavutuksista, vaikka odotus oli, että koira arvosteltaisiin objektiivisesti sellaisena kuin se arvosteluhetkellä oli.
Yksittäiset tuomarit suosivat usein tietynlaisia koiria, minkä vuoksi arvostelu eri tuomarien välillä ei ollut yhdenmukaista. Tämä aiheutti use in tuomareiden arvostelujen kyseenalaistamista, mikä ei tuohon aikaan ollut hyväksi tuomarin omalle sosiaaliselle statukselle. Lopulta tämä johti siihen että yhä harvempi tuomari suostui tuomaroimaan yksin kritiikin pelossa – siirryttiin yhä useammin käyttämään tuomariryhmiä, jotka tuomaroivat koiria yhdessä.
Sama koira saattoi eri näyttelyissä parin viikon sisällä saada täysin erilaisia arvosteluja ja tuloksia. Tiedettiin että eri tuomareilla oli eri mieltymykset, ja koska tuomarit julkaistiin etukäteen, omistajat pystyivät valitsemaan omille koirilleen sopivimmat näyttelyt, joihin osallistua.
Runsaan kritiikin valossa vuonna 1864 perustettiin komitea, jonka tarkoituksena oli luoda standardi näyttelyarvosteluille. Haluttiin selventää, millaisia ulkomuodollisia piirteitä koirassa arvosteltiin ja millä perusteella. Komitealla oli kuitenkin suuria vaikeuksia päättää, miten täydellinen tai epätäydellinen koira määriteltäisiin.
Paljon käytiin keskustelua myös erilaisista pisteytysjärjestelmistä joita näyttelyarvosteluissa voitaisiin käyttää. Esimerkiksi työkoirayhteisöissä ja kotieläinjalostuksessa oli käytössä pisteytysjärjestelmiä, joissa ulkomuodon eri osa-alueet, kuten pää, korvat, raajat ja väri, pisteytettiin erikseen. Kotieläinjalostuksessa tällaiset pistejärjestelmät ovat yhä käytössä.
Loppujen lopuksi koiranäyttelyihin pisteytysjärjestelmää ei koskaan omaksuttu, vaan tuomareille haluttiin antaa taiteellinen vapaus kuvailla arvostelussaan koiraa parhaaksi katsomallaan tavalla.
Rotumääritelmien synty
Ensimmäisen rotumääritelmän voidaan katsoa syntyneen vuonna 1865 pointteri-nimiselle rodulle. Tällöin erään voitokkaan pointterin ulkoiset piirteet kirjattiin ylös kirjallisen kuvauksen ja piirroksen muodossa. Tämä kuvaus vastaa kirjoitusasultaan hyvin paljon tämän päivän rotumääritelmien ja näyttelyarvostelujen kirjoitusasua.
Tämän pointteri-kuvauksen jälkeen myös muille roduille ryhdyttiin laatimaan rotumääritelmiä. Myöhemmin nämä rotumääritelmät julkaistiin vuonna 1882 yhteisteoksessa nimeltä The Dogs of British Islands.
Rotumääritelmät uuden rotukäsityksen edistäjinä
Rotumääritelmät ja tämä edellä mainittu julkaisu edisti osaltaan uutta käsitystä koiraroduista. Tämän uuden käsityksen mukaan jokaisella rodulla oli määritelty standardi, jonka perusteella saatiin aikaan ulkomuodollisesti yhdenmukainen populaatio. Tarkoituksena oli myös, että näyttelytuomarit voisivat ottaa nämä rotumääritelmät käyttöönsä kansallisesti, jotta rotujen ulkonäkö saataisiin mahdollisimman yhdenmukaiseksi näyttelyiden avulla.
Jos verrataan The Dogs of British Island -kirjaa ja The Dog -kirjaa vuodelta 1859, niin niiden ero siinä, miten erilaisia koiratyyppejä kuvattiin, on huomattava.
Tässä aikaisemmassa teoksessa koiran käyttötarkoitus oli avainasemassa ja se näkyi esimerkiksi rotua kuvaavassa kuvituksessa, jossa rotua edustava koira yleensä esitettiin siinä käyttötarkoituksessa mihin se on tarkoitettu.
Myöhemmin julkaistussa kirjassa, jossa nämä rotumääritelmät esiteltiin ensimmäistä kertaa, rotua edustavien koirien kuvat oli vaihtuneet näihin tänä päivänä perinteisiksi katsottuihin seisotuskuviin, eli kuviin, joissa koira esitetään sivusta seisomassa. Kuvilla haluttiin siis käyttötarkoituksen sijasta korostaa rodun ulkomuodon tärkeyttä.
Rotumääritelmien ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus olla staattisia. Ne oli kehitetty aikana, jolloin jatkuva kehitys oli aikakauden yksi tärkeimmistä arvoista. Määritelmiä haastettiin jokaisella tasolla, monesta eri tulokulmasta ja niitä muutettiin kritiikin ja yleisen keskustelun seurauksena jatkuvasti.
Vaikka yleisesti hyväksyttiin, että rotuja piti parantaa, niin yhteisymmärrystä siitä, miten ja miksi sen pitäisi tapahtua, ei syntynyt. Eripuraa aiheutti erityisesti se, miten tiettyjä rotuja kuuluisi kehittää tai jos yritettiin elvyttää jo sukupuuttoon kuolleita rotuja, miten sen suhteen pitäisi toimia. Halu saada roduista mahdollisimman yhdenmukaisia ulkomuodollisesti ajoi kasvattajat käyttämään yhä enemmän ja enemmän sisäsiitosta.
Rotumääritelmät harvoin perustuvat historiallisiin faktoihin, vaan ne ovat yleensä yhden tai muutaman ihmisen käsitys siitä, millainen rotu pitäisi olla tai millainen se oli. Näkemykset voivat vaihdella paljonkin eri ihmisten välillä ja jopa saman rodun sisällä. Näin ollen harvalla rodulla on todellisia historiallisia juuria.
Alla on muutama esimerkki näistä tapauksista, joissa eri ihmisten näkemykset muovaavat käsitystä rodusta aivan erilaisilla tavoilla.
Newfoundlandinkoira ja Landseer
Eräs esimerkki siitä miten rotuajattelu kehittyi viktoriaanisella aikakaudella on tarina siitä, miten Newfoundilaisista koirista kehittyi rotu, jonka tunnemme tänäkin päivänä – Newfoundlandinkoira.
Kuten muutkin koiratyypit tuohon aikaan, newfoundlandilaisissa koirissa oli paljon eroavaisuuksia niin ulkomuodon kuin luonteensakin puolesta. Osaa kuvattiin “suhteellisen pieneksi, lihaksikkaaksi, vahvaksi ja yleensä mustaksi” ja niitä käytettiin metsästykseen. Oli myös toinen, kooltaan isompi variantti, jota kuvattiin kauniiksi ja väriltään laikukkaaksi, muttei kuitenkaan yhtä hyväluonteiseksi kuin tummaa sisartyyppiään.
1870-luvulla mustat newfoundlandinkoirat olivat näyttelyissä huomattavasti suositumpia kuin laikukkaat. Tummalla newfoundlandinkoiralla sanottiin olevan parempi rakenne ja ulkomuoto, kun taas mustavalkoisilla newfoundlandinkoirilla sanottiin olevan heikomman rakenteen lisäksi myös huonompi turkki, kömpelöt liikkeet ja yksilöt olivat muutenkin yleisesti ottaen huonompilaatuisia muun muassa tyypiltään.
Koiranäyttelyiden tultua suosioon ei mennyt kuin muutamia vuosia, kun todettiin että puhtaimmat yksilöt olivat niitä, joilla oli intensiivisin musta väri. Kaikki valkoiset merkit nähtiin virheenä.
Vuosisadan loppuun mennessä mustien newfoundlandinkoirien suosio oli vakiinnutettu ja niitä pidettiin ideaalina. Mustavalkoisia newfoundlandinkoiria pidettiin huonompina ja ne eriytettiin omaksi rodukseen. Tätä laikukasta rotua kutsutaan Landseeriksi.
Bernhardinkoira
Toinen tarina kertoo siitä, miten eräässä näyttelyssä tuomari kieltäytyi palkitsemasta lyhytkarvaista bernhardinkoiraa vedoten siihen, ettei se ole rotumääritelmän mukainen.
Alkuperäiset munkkien omistamat bernhardinkoirat olivat kuitenkin nimenomaan lyhytkarvaisia.
Bernhardinkoira ensimmäinen rotumääritelmä perustuu Barryn pojaksi väitettyyn Telliin. Barry oli lyhytkarvainen bernhardinkoira, jonka kerrottiin pelastaneen yli 40 ihmisen hengen. Barry löytyy vielä nykyäänkin täytettynä Bernistä.
Barryn turkki oli lyhyt ja ulkomuoto poikkesi paljon isommista ja raskaammista bernhardinkoirista, joita näyttelyissä palkittiin.
Tämä tarina kertoo hyvin siitä, miten erilainen tietotaso eri tuomareilla oli ja miten rodun todellinen historia saattoi erota rotumääritelmistä, joita käytettiin näyttelyarvosteluiden ohjenuorana. Jokaisella oli oma käsityksensä rodusta ja sen alkuperästä sekä siitä, miltä kyseisen rodun pitäisi näyttää. Osa näistä virheellisistä tai muuten eriävistä näkemyksistä elää vielä tänäkin päivänä eri rotujen rotumääritelmissä.
Viktoriaanisen aikakauden arvojen vaikutus koiranjalostukseen ja näyttelytoimintaan
Viktoriaanisen aikakauden arvot ovat syvästi vaikuttaneet koiranjalostukseen ja näyttelytoimintaan, mikä näkyy edelleen tämän päivän koirakulttuurissa. Tämä historiallinen ajanjakso loi perustan monille nykyäänkin tunnustetuille jalostusperiaatteille sekä koiranäyttelysäännöille.
Erityisesti sellaiset viktoriaanisen ajan ilmiöt kuin yhteiskuntaluokat, teollistuminen ja sosiaalidarwinismi ovat jättäneet pysyvän jälkensä koiramaailmaan. Nämä konseptit eivät ainoastaan muovanneet yhteiskuntaa laajemmin, vaan niillä oli myös ratkaiseva rooli koirien jalostuskäytäntöjen kehittymisessä.
Englantilaisten yhteiskuntaluokkien ymmärtäminen on keskeistä, kun tarkastellaan koiranjalostuksen käytänteiden ja The Kennel Clubin perustamisen historiaa. Tämä seikka valottaa sitä, kuinka yhteiskunnalliset rakenteet ja arvot ohjasivat koiranjalostuksen muotoutumista.
Teollistumisen ja sosiaalidarwinismin vaikutukset ulottuivat laajalle yhteiskunnassa, määritellen ideologioita ja ajattelutapoja, jotka väistämättä siirtyivät myös koiramaailmaan. Nämä historialliset tekijät muokkasivat koiranjalostuksen suuntauksia ja vaikuttivat siihen, millaisia rotustandardeja ja jalostustavoitteita alettiin arvostaa.
Yhteiskuntaluokat
Yhteiskuntaluokkien vaikutus näkyi kaikkialla englantilaisessa yhteiskunnassa, ja tämä ulottui myös koiraharrastuksen pariin.
Englantilainen yhteiskunta jakautui kolmeen pääluokkaan: työväenluokkaan, keskiluokkaan ja yläluokkaan. Aikakauden normit eivät suosineet eri luokkien välisiä avioliittoja eikä niistä seuranneita lapsia, minkä johdosta sosiaalinen liikkuvuus kumppanin kautta oli harvinaista.
- Työväenluokka: Työväenluokka oli suurin luokka, jonka jäsenet suorittivat raskaita fyysisiä töitä pienellä tuntipalkalla. Heidän taloudelliset resurssinsa olivat rajalliset, minkä vuoksi säästäminen oli haastavaa. Työväenluokan asuinolot koostuivat pääasiassa vuokra-asunnoista, ja heidän koulutustasonsa oli matala.
- Keskiluokka: Keskiluokka sisälsi itsensä työllä vaurastuttaneita henkilöitä, kuten liikemiehiä, tehtaanomistajia, lääkäreitä, lakimiehiä, insinöörejä ja pankkiireja. Viktoriaanisella aikakaudella keskiluokan koko ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta kasvoivat merkittävästi.
- Yläluokka: Yläluokka koostui kuninkaallisista ja aristokraateista, jotka olivat perineet sekä tittelinsä että varakkuutensa. He olivat korkeasti koulutettuja ja kulttuurisesti sivistyneitä.
Luokkajako määräytyi rahan määrän ja varallisuuden alkuperän perusteella, ja se vaikutti merkittävästi ihmisten mahdollisuuksiin elämässä sekä heidän sosiaaliseen asemaansa.
Yhteiskuntaluokat koiramaailmassa
1960- ja 1970-luvuilla koiraharrastus, joka alun perin oli työväenluokan suosiossa, alkoi siirtyä keski- ja yläluokan piiriin. Tämä muutos heijastui erityisesti koiranäyttelyissä, joissa osallistuminen ja menestys olivat teoriassa avoimia kaikille, mutta käytännössä voittaminen edellytti keski- tai yläluokkaista asemaa taloudellisten resurssien ja suhteiden muodossa. Rahalla ja suhteilla voitiin hankkia parhaat koirarodun edustajat, joilla oli parempi todennäköisyys voittaa näyttelyissä.
Luokkajako näkyi myös asenteissa koirakasvatukseen liittyen: yläluokkaisia kasvattajia pidettiin ammattilaisina ja herrasmiehinä, jotka pyrkivät parantamaan koirarotujen laatua korostaen sukutaulujen ja rotupuhtauden tärkeyttä. Alempiluokkaisia kasvattajia sen sijaan kuvattiin usein amatööreiksi ja voitontavoittelijoiksi, jotka keskittyivät ennemmin sosiaalisen statuksen nostamiseen kuin jalostustavoitteisiin. Tämä asetelma oli yksi keskeisistä syistä The Kennel Clubin perustamiselle.
Teollistuminen ja sen vaikutukset koiranjalostukseen
1800-luvulla teknologia ja tiede kehittyivät valtavin harppauksin, mikä näkyi erityisesti toisen teollisen vallankumouksen aikana. Tiede, standardisointi, massatuotanto ja teollistuminen kiihtyivät entisestään, minkä seurauksena yhteiskunta muuttui perusteellisesti. Tämä ajanjakso oli merkittävä myös kennelmaailman kehitykselle, sillä tuon aikakauden paineet ja tarpeet ohjasivat myös tarvetta ja halua standardisoida koiria.
Standardisointi koiranjalostuksessa
Koiranjalostuksessa standardisointi tarkoitti yksittäisten rotujen sisäistä yhdenmukaisuutta. Haluttiin, että yksilöt vastaavat mahdollisimman tarkasti rotumääritelmiä, joka perustettiin juuri standardisoimaan eri koiratyyppejä omiksi roduikseen. Lisäksi luotiin erilaisia rotumuunnoksia, jotka tarjosivat jokaiselle jotakin – näin koirista haluttiin luoda erilaisia ”brändivariaatioita”, jotka sopivat omistajien erilaisiin imagoihin ja elämäntyyleihin.
Toisaalta kasvattajien keskuudessa eli kuitenkin huoli siitä, että koirien kasvatus nähtiin yhä enemmän vain bisneksenä, mikä jakoi kasvattajat kahteen leiriin: yläluokkaisiin kasvattajiin, jotka kokivat kasvattavansa koiria rotua aidosti parantaakseen, ja työväenluokkaisiin kasvattajiin, joiden yläluokka näki kasvattavan koiria ensisijaisesti taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi.
Darwinismi ja sen periaatteet
Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria, joka tunnetaan myös nimellä “darwinismi”, esitti, että kaikki eläinlajit ovat kehittyneet perinnöllisten ominaisuuksien luonnonvalinnan kautta. Tämä tarkoittaa, että pienet, suotuisat muutokset kertyvät sukupolvien myötä, parantaen lajin kykyä selviytyä ja lisääntyä.
Luonnonvalintateorian mukaan joillakin yksilöillä on ominaisuuksia, jotka antavat niille etulyöntiaseman muihin lajitovereihin nähden – esimerkiksi parempi kyky hankkia ravintoa tai sulautua ympäristöönsä. Ajan myötä nämä ominaisuudet periytyvät todennäköisemmin jälkeläisille, mikä aiheuttaa muutoksia lajin ominaisuuksissa. Kun alkuperäinen populaatio ja sen etulyöntiasemassa olevat yksilöt ovat kehittyneet tarpeeksi pitkään erillään, ne voidaan määritellä erillisiksi lajeiksi.
Sosiaalidarwinismin vaikutus koiranjalostukseen
Herbert Spencerin kehittämä sosiaalidarwinismi sovelsi Darwinin luonnonvalintateoriaa yhteiskuntaan ja politiikkaan, johtaen ”kelpoisimman eloonjäämisteoriaan” (survival of the fittest). Spencer uskoi, että ihminen voi periyttää jälkeläisilleen opittuja ominaisuuksia ja vastusti lakeja, jotka tukivat heikommassa asemassa olevia, sillä hän näki sen evoluution vastaisena.
Tämä ajattelu vaikutti voimakkaasti koiranjalostukseen, missä jalostusperiaatteet alkoivat muistuttaa sosiaalidarwinistisia näkemyksiä: vain ”parhaiden” tai geneettisesti ”vahvimpien” yksilöiden tulisi sallia lisääntyvän. Vaikka tämä näkemys edisti tiettyjä rodullisia piirteitä, se myös johti monien perinnöllisten sairauksien yleistymiseen rotujen sisällä, koska geneettinen monimuotoisuus väheni.
Sosiaalidarwinismia on kritisoitu laajasti, sillä sen avulla on historiallisesti oikeutettu muun muassa rasismia, eugeniikkaa ja sosiaalista epätasa-arvoa. Koiranjalostuksessa tämä näkyy edelleen keskusteluissa rodun puhtauden ja monimuotoisuuden välillä. Nykytutkimus korostaa monimuotoisuuden merkitystä terveen koirapopulaation ylläpitämisessä, vastakohtana vanhentuneille käsityksille puhdasrotuisuuden ylivertaisuudesta.
The Kennel Clubin perustaminen
1800-luvun loppupuolella, koiranäyttelyiden ja -jalostuksen suosion kasvaessa Englannissa, syntyi useita kansallisia koiranjalostusjärjestöjä. Tämä järjestö erottautui muista sen ylempiluokkaisemmaksi koetun imagon ja eksklusiivisuuden ansiosta.
The Kennel Club perustettiin palvelemaan varakkaita kasvattajia, joilla oli varaa ylläpitää suuria kennelrakennuksia ja hallita satojen koirien koiraryhmiä. Tuohon aikaan ”klubi” (club) tarkoitti eksklusiivista yhteisöä, jossa jäsenyys oli rajoitettua ja mahdollista vain kutsusta. The Kennel Clubin jäsenmäärä oli rajoitettu sataan jäseneen, ja jäseniksi hyväksyttiin vain yhteiskunnan eliittiin kuuluvia miehiä.
The Kennel Clubin vaikutus koiraharrastuksen sosiaaliseen statukseen
The Kennel Club pyrki tietoisesti nostamaan koiraharrastuksen sosiaalista statusta jättämällä toimintansa ulkopuolelle alaluokkaiset ”koiradiilerit” ja erottamaan uuden harrastajaryhmän vanhasta, alaluokkaisesta ja karkeasta The Fancystä. Klubin toiminta sai aikaan liikettä kohti sosiaalista eliittiä, ja sen inspiroimana The Kennel Clubia vastaavia sisarjärjestöjä perustettiin ympäri maailmaa.
The Kennel Club ja näyttelytoiminta
The Kennel Club keskittyi pääasiassa koiranäyttelyiden sääntelyyn, pitäen kilpailua parhaimpana keinona parantaa kansallista koirakantaa. Tämä lähestymistapa on suora heijastus sosiaalidarwinismin periaatteista, jotka ovat olennainen osa klubiin liittyvää ideologiaa.
Vaikka alueelliset yhdistykset sitä vastustivat, The Kennel Clubilla oli vahva tahtotila toimia koiramaailman hallitsevana tahona. Ilman halua kompromisseihin, klubi julistautui itse kansalliseksi kattojärjestöksi, pönkittäen asemaansa yhteiskunnallisen statuksensa avulla.
The Kennel Clubin ansiosta koiranäyttelyt saivat enemmän kunnioitusta yhteiskunnallisesti. Klubin toimet siirsivät koiran kasvatuksen työväenluokalta keski- ja yläluokan hallintaan, mikä näkyi näyttelyiden “tason” nousuna; niin kutsutut “karkeat elementit” väistyivät ja suurin osa osallistujista oli hyvin pukeutuneita herrasmiehiä. Myös palkintomaksujen nousu heijasti näyttelyiden luokkanousua.
Kritiikki koiranäyttelytoimintaa kohtaan
The Kennel Clubin järjestämät koiranäyttelyt saivat osakseen samanlaista kritiikkiä kuin muutkin näyttelyitä järjestävät yhdistykset. Huomiota herättivät erityisesti tuomarointi sekä koiranäyttelyiden standardien epäjohdonmukaisuus. Puutteelliset standardit johtivat epätasaiseen arvosteluun, ja kriteerit saattoivat vaihdella merkittävästi eri näyttelyiden välillä.
Yleisön keskuudesta nousi vaatimus, että näyttelytuomareiden tulisi olla demokraattisesti valittuja, eikä pelkästään The Kennel Clubin määräämiä. The Kennel Clubin jyrkkä vastaus oli, että mikäli tuomarit eivät sellaisenaan kelpaa, kasvattajien ei tarvitse tuoda koiriaan heidän näyttelyihinsä.
The Kennel Clubin uudistukset koiranäyttelyihin
Vuonna 1880 The Kennel Club toteutti merkittäviä uudistuksia koiranäyttelyiden sääntöihin, jotka keskittyivät erityisesti koirien rekisteröintiin ja tunnistamiseen. Uusien sääntöjen myötä koiran piti olla rekisteröity ennen näyttelyihin osallistumista. Rekisteröinnistä perittiin maksu, jonka epäiltiin kohdistuvan sekä huonolaatuisten koirien että alemman luokan ihmisten osallistumisen rajoittamiseen näyttelyissä.
Uhkaukset ja seuraukset
Monet näyttelyt ottivat The Kennel Clubin uudet säännöt välittömästi käyttöön, kun taas jotkin suurimmat näyttelyt päättivät jatkaa omien, perinteisten sääntöjensä mukaisesti. Tämä johti siihen, että The Kennel Club aloitti vuosia kestäneen painostuskampanjan muita järjestöjä ja näyttelyiden järjestäjiä kohtaan. Klubi uhkasi kieltää jäseniään osallistumasta tai tuomaroimasta näyttelyissä, jos he eivät noudattaneet klubin sääntöjä.
The Kennel Club kiristi ajan myötä uhkauksiaan; he varoittivat, että kaikki koirat ja osallistujat, jotka eivät omaksuneet klubin sääntöjä, suljettaisiin pois kaikesta klubin toiminnasta. Lisäksi klubin uhkaukseen sisältyi varoitus siitä, ettei koirien tuloksia julkaistaisi heidän arvostetussa vuosikirjassaan, mikäli ne osallistuivat ”hyväksymättömiin” näyttelyihin.
The Kennel Clubin vuosikirja
The Kennel Clubin vuosikirja oli tuohon aikaan erittäin tärkeä julkaisu, sillä se sisälsi tiedot näyttelyissä ansioituneiden koirien saavutuksista ja oli keskeinen työkalu jalostustoiminnassa. Vuosikirjan merkitys korosti sen käyttöä painostuskeinona, jonka avulla klubi pyrki pakottamaan muut järjestöt noudattamaan heidän asettamiaan standardeja.
The Kennel Clubn jatkuva painostus johti siihen, että suurin osa koiranäyttelyistä ja kasvattajista lopulta hyväksyi uudet säännöt. Koiran rekisteröinnistä muodostui välttämättömyys, jos haluttiin olla vakavasti otettava toimija koiramaailmassa. Tämä vallankäyttö on luonut Kennelliittojen monopolin koiranjalostuksessa useissa maissa, ja samanlainen vallankäyttö on edelleen nähtävissä kennelmaailmassa.
Rotuyhdistykset ja niiden nousu
Vaikka The Kennel Club vakiinnutti asemansa johtavana koiranjalostusjärjestönä, sen toimintaa kritisoitiin usein riittämättömäksi. Erityisesti rotujen harrastajat olivat tyytymättömiä siihen, kuinka paljon valtaa klubilla oli päättääkseen yksittäisten rotujen asioista. Tämä johti 1870- ja 1880-luvuilla useiden rotukohtaisten yhdistysten, eli rotuyhdistysten, perustamiseen.
Nämä rotuyhdistykset ottivat aseman rotujensa kehittämisessä julkaisemalla omia vuosikirjoja, laatimalla rotumääritelmiä ja nimeämällä hyväksymiään näyttelytuomareita. The Kennel Clubin oli pakko myötäillä ja hyväksyä rotuyhdistysten ehdotukset, mukaan lukien rotumääritelmät ja tuomarinimitykset, omiin näyttelyihinsä. Tämä johti myös oman rodun erikoisnäyttelyiden järjestämiseen.
Rotuyhdistysten auktoriteetti
Rotuyhdistysten jäsenet pitivät itseään vankkumattomina asiantuntijoina omien rotujensa parissa, vaikka heillä oli selvät taloudelliset ja kilpailulliset intressit näyttelyissä. Kriitikot syyttivät heitä itsevaltaisuudesta ja liiallisesta vallankäytöstä, mikä ilmeni rotujen ulkonäön liioittelussa ja rotupiirteiden muokkaamisessa rotumääritelmien kautta. Monet rotuyhdistykset korostivat rotujensa pitkää historiaa, vaikka useimmat sukutaulut eivät ulottuneet 1860-lukua kauemmaksi, ja rotuyhdistysten edustajat kuvailtiin usein fanaattisiksi.
Lopulta rotuyhdistykset onnistuivat hankkimaan tarpeeksi valtaa vaikuttaakseen merkittävästi The Kennel Clubin toimintaan. The Kennel Clubin päätehtäväksi muodostui toimia eräänlaisena tuomioistuimena, jossa käsiteltiin kasvattajien ja yhdistysten välisiä erimielisyyksiä. The Kennel Club ei toiminut kasvattajien etujärjestönä demokraattisessa mielessä, vaan sen pääfokus oli näyttelyiden järjestämisessä ja sääntöjen standardisoinnissa.
The Kennel Clubin vaikutus nykypäivään
The Kennel Club onnistui vakiinnuttamaan asemansa englantilaisessa koiranjalostusyhteisössä ylempiluokkaisen ja eksklusiivisen imagonsa ansiosta. Sen aggressiiviset toimintatavat ovat jättäneet pysyvän jäljen koiranjalostus- ja näyttelytoimintaan. Klubin perustama rekisteröinti- ja näyttelyjärjestelmä on edelleen keskeinen osa koiraharrastusta.
Kokemusperäisestä koiranjalostuksesta tieteeseen
1800-luvun lopulla koiranjalostus koki merkittävän muutoksen, kun perinteiset kokemus- ja havaintopohjaiset menetelmät alkoivat väistyä sen ajan tieteeseen pohjautuvien jalostusmenetelmien tieltä.
Charles Darwinin evoluutioteorian julkaisu mullisti yleisen käsityksen biologiasta luonnonvalintateorian avulla. Nämä opit vaikuttivat voimakkaasti koirajalostuksen perusteisiin, luoden pohjan sosiaalidarwinismille, joka puolestaan muokkasi jalostukseen liittyviä ajatusmalleja syvällisesti.
Lisäksi jalostuskeskusteluja rikastutti useat muut perinnöllisyysopin teoriat, joista monet on kuitenkin myöhemmin kumottu virheellisinä. Huolimatta tieteen edistymisestä, monet koirankasvattajat jatkavat vanhentuneiden teorioiden noudattamista, mikä kertoo valikoista suhtautumisesta tieteeseen; kasvattajat omaksuivat usein vain ne tieteelliset ideat, jotka sopivat heidän olemassa oleviin ideologioihinsa ja käytäntöihinsä.
Jännitteet kasvattajien ja tutkijoiden välillä
Tämä valikoiva suhtautuminen ja ideologioiden ensisijaisuus tieteeseen nähden on johtanut jännitteisiin koirankasvattajien ja tieteellisen yhteisön välillä. Nämä jännitteet eivät ole ainoastaan historiallinen ilmiö, vaan ne ovat edelleen havaittavissa nykyisissä keskusteluissa koiranjalostuksesta.
Ajan saatossa kasvattajien ja harrastajien kokemusperustainen tieto ja tutkijoiden uusinta tiedettä seuraavat teoriat ja käytännöt sai aikaan jännitteitä näiden ryhmien välille ja näitä jännitteitä koirankasvattajien ja tutkijoiden välillä voi selvästi havaita yhä tänä päivänä.
Perinnöllisyysoppi
1800-luvun perinnöllisyysopin ja koiranjalostuksen käytännöt nojautuivat vahvasti Charles Darwinin evoluutioteoriaan ja sosiaalidarwinismiin. Näiden teorioiden ymmärtäminen on keskeistä koiranjalostuksen historiallisten ja nykyisten käytäntöjen analysoinnissa.
Prepotenssi koiranjalostuksessa
Yksi koiranjalostuksen keskeisistä konsepteista tuohon aikaan oli prepotenssi, eli yksilön kyky periyttää omia geneettisiä ominaisuuksiaan jälkeläisilleen. Prepotenssi ei rajoitu vain rodun sisäisiin piirteisiin, vaan korostaa yksilön homotsygoottisuutta – toisin sanoen, miten sisäsiittoinen yksilö on. Koiran ”puhdas veri” tiivistettiin usein sisäsiitoksen avulla. Tämän tarkoituksena oli varmistaa, että yksilö periyttää halutut ominaisuudet mahdollisimman tarkasti jälkeläisilleen. Ympäristötekijöiden, kuten ruokinnan laadun, puhtaiden olosuhteiden ja riittävän liikunnan, uskottiin myös parantavan prepotenssia.
Atavismi koiranjalostuksessa
Atavismi, eli niin kutsuttu ”throwback”, on ilmiö, jossa eläimen jälkeläisissä ilmenee ominaisuuksia, jotka ovat olleet piilossa useiden sukupolvien ajan. Esimerkiksi lyhytkarvaisesta koirarodusta saattaa syntyä yllättäen pitkäkarvainen yksilö. Sosiaalidarwinismin vaikutuksesta atavismi sai negatiivisen sävyn, ja sen katsottiin usein olevan merkki geneettisestä taantumasta. Tämä käsitys heijastaa sosiaalidarwinismin luomaa käsitystä heikoista ja vahvoista yksilöistä, jossa sekarotuisuutta pidettiin heikkouden merkkinä.
Telegonia koiranjalostuksessa
Telegonia on vanhentunut genetiikan käsite, joka viittaa ajatukseen, että nartun aikaisemmat astutukset vaikuttavat sen myöhempiin pentueisiin. Tämä uskomus johti siihen, että puhdasrotuisia koiria ei haluttu altistaa risteytyksille, mikä syvensi kuilua puhdasrotuisuuden kannattajien ja “muiden” välillä. Uskottiin, että ”saastunut” narttu heikentäisi rodun puhtautta.
Eugeniikan yhteys koiranjalostukseen
Koiranjalostuksen yhteydet sekä sosiaalidarwinismiin että eugeniikkaan ovat selkeät ja kiistattomat, kuten monet historioitsijat ovat todenneet. Vaikka konkreettista, laajamittaista tutkimusta aiheesta ei ole tehty, viktoriaanisen ajan kirjallisuus tarjoaa monia esimerkkejä, joissa ihmisiä ja eläimiä verrattiin suoraan toisiinsa jalostuskontekstissa.
Eräs yleinen vertaus tuolta ajalta liittyi valkoisen ihmisen oletettuun paremmuuteen muunvärisiin ihmisiin verrattuna. Tätä ajatusta käytettiin analogisesti kuvaamaan eroja puhdasrotuisten ja sekarotuisten koirien välillä; puhdasrotuisia koiria verrattiin valkoisiin ihmisiin ja niitä pidettiin evoluution kannalta kehittyneempinä, kun taas sekarotuisia koiria, kuten värillisiä ihmisiä, heikompina ja huonompina.
Näiden ideologioiden myötä kehittyi voimakas tarve välttää risteytyksiä koiraroduissa. Ajateltiin, että risteytyksistä tulisi palata mahdollisimman nopeasti takaisin alkuperäisrotuihin, jotta rodun ”puhtaus” säilyisi ja epätoivotut, ”epäkehittyneet” geenit saataisiin poistettua populaatiosta. Tämän vuoksi myöhemmin monet kennelliitot päätyivät kieltämään roturisteytykset kokonaan, juuri puhdasrotuisuuden säilyttämisen nimissä.
Miksi sukutaulut ja puhdas veri olivat tärkeitä?
1800-luvulla humoraalioppi, joka selitti terveyden ruumiin neljän nesteen – veren, keltaisen ja mustan sapen sekä liman – tasapainon kautta, määritti laajasti yhteiskunnallisia käsityksiä terveydestä. Tämän teorian mukaan sairaudet johtuivat näiden nesteiden epätasapainosta. Tästä syystä puhdas veri ja sen ominaisuudet tulivat erittäin tärkeiksi, paitsi ihmisille, niin myös koiranjalostuksessa.
Ajatus veren puhtaudesta
Käsitys veren puhtaudesta oli erityisen merkittävä aristokraattien ja kuninkaallisten keskuudessa, ja sama arvostus siirtyi vähitellen koiranjalostukseen, kun se muuttui ylempien luokkien suosituksi harrastukseksi. Puhtaan veren uskottiin parantavan koirien perinnöllisiä ominaisuuksia, erityisesti niiden kykyä periyttää toivottuja piirteitä – niillä siis oli enemmän prepotenssia.
Sosiaalisen statuksen vaikutus sukutaulujen arvoon
Koirien sukutaulujen kirjaaminen muistutti tapaa, jolla aatelisten sukupuut dokumentoitiin. Kasvattajan sosiaalinen asema määritti usein sukutaulun luotettavuuden: mitä korkeammassa asemassa kasvattaja oli, sitä puhtaampana ja arvostetumpana hänen koiriensa verilinjaa pidettiin. Näin ollen, korkean statuksen kasvattajien koirat nähtiin parhaina prepotenssin lähteinä.
Vaikka puhdas veri oli ajan ihanne, humoraalioppi tunnusti myös geneettisen monimuotoisuuden hyödyt. Sekarotuisilla koirilla todettiin olevan parempi immuniteetti erilaisia sairauksia vastaan, mikä johtui niiden monipuolisista geneettisistä taustoista. Toisaalta, sisäsiitos – puhtaan veren säilyttämisen keino – tunnistettiin riskiksi, joka saattoi altistaa koirat monille sairauksille ja lisätä hermostuneisuutta.
Kritiikki koiranjalostusta kohtaan
Jo viktoriaanisella aikakaudella kritisoitiin koiranjalostus- ja koiranäyttelytoimintaa muun muassa sisäsiitoksen tuomien ongelmien vuoksi. Koiranäyttelyiden osalta taas oltiin huolissaan siitä painoarvosta, joka ulkonäölle annettiin.
Sisäsiitoksen tuomat haitat
Sisäsiitoksen haitalliset vaikutukset olivat tunnettuja jo ennen viktoriaanista aikakautta. Yleinen käsitys oli, että sisäsiitos heikentää koirien fyysistä ja geneettistä terveyttä, tuottaen heikompia ja alttiimpia yksilöitä. Näiden ongelmien ilmetessä suositeltiin ulkosiitosta eli geneettisesti erilaisten yksilöiden risteyttämistä, jotta voitaisiin välttää sisäsiitoksen negatiiviset seuraukset ja parantaa rodun terveyttä.
Yhdenmukaisuuden tavoittelun tuomat ongelmat
Huolta herätti sisäsiitoksen lisäksi ulkoisen yhdenmukaisuuden tavoittelu – pyrkimys saada kaikki koirat näyttämään samalta ulkoisesti. Pelkona oli, että tämä johtaisi samankaltaisuuteen myös geneettisellä tasolla. Tämä yhdenmukaisuus lisäisi myös sisäsiitoksen tuomia ongelmia geneettisen monimuotoisuuden hävitessä.
Vaikka tietoisuus genetiikan perusperiaatteista kasvoi, kasvattajat, jotka käyttivät ulkosiitosta monipuolisemman geeniperimän aikaansaamiseksi, kohtasivat enenevissä määrin kritiikkiä. Heidän koiriaan saatettiin pitää epäpuhtaina ja vähempiarvoisina, mikä kertoo syvällisistä ennakkoluuloista ja väärinkäsityksistä koiramaailmassa jo tuohon aikaan.
Jääräpäisyyden seuraukset nykypäivän koiranjalostuksessa
Huolimatta siitä, että genetiikan ymmärtäminen oli kasvanut merkittävästi, monet koirankasvattajat ovat haluttomia omaksumaan uusia, tieteeseen perustuvia jalostusmenetelmiä. Tämä jääräpäisyys on johtanut siihen, että monien puhdasrotuisten koirien nykyiset populaatiot kärsivät edelleen sisäsiittoisuuden aiheuttamista ongelmista kuten perinnöllisistä sairauksista ja liioitelluista ulkonäköpiirteistä, jotka voivat haitata niiden terveyttä ja elämänlaatua.
Viktoriaanisen aikakauden ideologiat ja sosiaalidarwinismin periaatteet ovat muokanneet koiranjalostuksen periaatteita niin, että se näkyy yhä tänä päivänä koiramaailmassa. Kun The Kennel Club pyrki luomaan koiran kasvatuksesta ylempiluokkaista toimintaa, se asetti perustan nykyisille jalostusideologioille, jotka edelleen suosivat puhdasrotuisuutta ja tiukkoja rotumääritelmiä. Tässä artikkelissa on käyty läpi näiden käytäntöjen alkuperät ja niiden vaikutukset nykypäivän koiranjalostukseen. Menneisyyden ymmärtäminen on tärkeää, jotta voimme kriittisesti arvioida ja kehittää jalostuskäytäntöjä, jotka edistävät kaikkien koirien terveyttä ja hyvinvointia.
Tutustu kirjaan The Dogs of the British Islands verkossa.
Lähteet
Pemberton, N., Strange, J., & Worboys, M. (2018). The Invention of the Modern Dog: Breed and Blood in Victorian Britain. Baltimore: Johns Hopkins University Press., https://doi.org/10.1353/book.61258.
